Tavallaan purjehdus on parhaimmillaan, kun tosituuli puhaltaa kahdeksan metriä sekunnissa, jostain 80 – 100 asteen sektorista, aallokko on maltillista ja aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta. Loki kolkuttaa runkonopeuden rajaa ja peräsimestä välittyy kroppaan viesti voimasta. Se on suklaata.

Nämä purjehdukset – niin mukavia kuin ne sillä hetkellä ovatkin – eivät kuitenkaan aiheuta rakenteellisia muutoksia neuroneissa, eli eivät painu pysyvään muistiin. Parhaat muistot on maustettu parilla tipalla adrenaliinia.

Uskon, että aikanaan kiikkustuolissakin muistelen lämmöllä ensimmäistä avomeripurjehdustani, jolloin vasta itsenäistyneen Viron aluevesillä harjoittelin spinnulla broachaamista. Todennäköisesti muistelen myös ensimmäistä yksinpurjehdusta köliveneellä. Ja ehdottomasti keinutuolin natinassa palautuu mieleen ensimmäinen yön yli kestänyt yksinpurjehdus, jolloin pilkkopimeässä Emäsalon eteläpuoleiselta selältä saarten suojaan saapuessa havumetsän odööri saavutti nenän reseptorit. Jännältä tuntui.

Matkapurjehduksen parhaat muistot syntyvät onnistumisista, saavutuksista. Pienen pienistä henkilökohtaisen mukavuusalueen ylityksistä. Navigoinnin elektroniset ratkaisut, GPS ja etenkin karttaplotterit, ovat kasvattaneet mukavuusaluetta huomattavasti. Niiden myötä hyvällä säällä päiväsaikaan saa haasteita jo hakemalla hakea. Veikkaan, että ihmiset ajaa purjehtimaan maapallon ympäri juuri tämä voima.

Seuraavassa muistelo yhdeltä viime kesän mieleenpainuneelta legiltä.

Pimeäajoa ukkosella

Vuoden 2013 kesälomapurjehduksen toiseksi viimeiselle legille, Elisaaresta Ormholmeniin, lähdettiin saunan päälle. Ilta-auringossa tuuli loisti poissaolollaan, kun Elisaaren kaislikko jätettiin taakse ja suunnattiin Porkkalanselän ulkoväylälle.

Hyvän aikaa ennen lähtöpäätöstä seurasin kärppänä sääennusteita. Lounaasta lähestyi voimakkaista ukkospilvistä koostuva kuurojono. Koko Etelä-Suomen ja Pohjois-Itämeren kattavasta sadetutkakuvasta tein kuitenkin viiltävän johtopäätöksen, että ne kiertävät Inkoon ja Porkkalan juuri mantereen puolelta.

Puolessa välissä Porkkalanselkää tiirailu oikean olkapään yli lounaaseen kuitenkin osoitti pilvimassan vyöryvän niskaan. Porsön eteläpuolelle saavuttaessa oli taivaallinen rähinä saavuttanut Meriharakan. Ukkonen kun ei kuulu koko Meriharakan miehistön suosikkiluonnonilmiöihin, päädyttiin tekemään diversio saarten suojaan odottelemaan pilvien ohilentoa. Yön pimeyden jo laskeuduttua ajettiin sisään Porsön itäpuolelta. Kartan mukaan Vörmön itäpuolella, Hamnholmenin eteläpuolella, näytti olevan otollisen matala ja suojainen paikka ankkuroitumiselle. Sitä lähestyttiin Ängesholmenin ja Furuholmenin välistä ränniä ja sisään ajettiin Hamnholmenin itäpuolelta.

Pian ankkuroitumisen jälkeen havaittiin salamasodan pääpainopisteen siirtyneen jo Porkkalan ylle. Ukkostutkakuvat vahvistivat havainnon, joten kiskoin brucen hartiavoimin pohjamudasta ja matka jatkui kello 23 sisäväylää pitkin kohti Ormholmenia.

Upinniemeä koneella lähestyttäessä Meriharakka ehätti kuurojonon perässään vetämän hännän. Esipesun jälkeen jaloissa viruneet shortsit saivat osakseen korkeapainehuuhtelun merkillisen voimakkaan sateen aloitettua piiskaamisen.

Säkkipimeässä kapealla väylällä ohjaaminen vaati tarkkaavaisuuta sateen verhotessa näkyvyyden. Yön ainoiden valopilkkujen, siis loistojen, valo imeytyi vesisateeseen kauan ennen Meriharakan saavuttamista. Muuta nähtävää valaisemattomalla välylällä ei olisi ollutkaan. Veneen kuljettaminen kahden kaapelinmitan levyisistä aukoista visuaalireferenssien puuttuessa toi verenkiertoon pysyväismuistia stimuloivan adrenaliinitipan.

Puoli tuntia vuorokauden vaihtumisen jälkeen Ormholmen löytyi pimeyden keskeltä taskulampun valokeilaan. Yhtä kokemusta rikkaampana. Aamulla paistoi aurinko.